Olin varmaan 15-vuotias kun sanoin mummulleni että haluan olla äiti. Että mitään muita suurempia toiveita elämältä minulla ei ole kuin se että saisin olla äiti. Kun sitten se raskautuminen ei ollut helppoa niin taistelin sen tahdon kanssa niin paljon. Yritin tukahduttaa sitä suurta toivetta ja eron tapahduttua päätin ettei lapset sitten vain ole mua varten, omat ainakaan. Äitini sanoi riidellessämme että toivottavasti minä itsekin saan yhtä v****pääkakaran kuin itse olen ja huusin takaisin että en aio hänelle yhtään lapsenlasta saada. Jouduin asumaan hetken äidilläni ja meno oli välillä myrskyisää.
Kun sitten poikamme ilmoitti tulostaan lokakuisena aamuna, en voinut kuin kiljua ja itkeä ilosta. En voinut millään uskoa että kymmenien negatiivisten raskaustestien jälkeen näin kaksi viivaa. Äitini sai samantien puhelun. Raskausaikana nautin täysillä kaikesta positiivisesta ja otin viikottain masukuvia. Halusin muistaa kaiken, aivan kaiken. Ihan vaan jos en uudestaan pääse sitä kokemaan. Taisin itkeskellä sitä myös että entä jos en koskaan saa kokea tätä uudestaan.
Synnytys ei mennyt niinkuin suunnittelin mutta milloin se menisikään. Mutta synnärillä innostuin imettämään mikä oli vastaan aiempia suunnitelmia. Siinä ehkä ensimmäinen sopeutuminen tuli mutta se oli hirveän ihanaa! Mitään en niin paljon kaipaa pikkuvauva-ajasta kuin niitä imetyshetkiä! Enkä malta odottaa että pääsen kokemaan ne uudestaan.
Pikkuvauva-aika oli ihanaa, oikeastaan mikään ei tuntunut vaikealta, mitä nyt välillä väsytti. Vasta siinä vaiheessa kun poika alkoi liikkumaan hirveää vauhtia ja sotkemaan tuli mulle ensimmäiset vaikeudet. Ärsyynnyn sotkusta. En vain voi sille mitään. Joka kerta kun "äijät" on kahdestaan hetken ja tulen huoneeseen, näen kaaoksen. Vaikka eihän se ole kuin pallomeren pallot ympäri huonetta, duploja ja junaradan paloja, ja ehkä piirustuspaperia mutta mun sisin huutaa SOTKUA. Tulee tunne että pakko siivota. Ja sitten ne on pian taas uudestaan pitkin poikin lattialla. Ja taas minä siivoan. En voi itselleni mitään. Mutta äitiys on saanut minut sietämään sotkua paremmin.
Se mistä toivoisin pääseväni eroon on se että kun näen pojan sotkevan, niin en ärsyyntyisi. Koska ei lapsi itse näe sitä sotkuna. Hän ei tee sitä tahallaan eikä varsinkaan ärsyttääkseen minua. Joten vaikka ollessaan leipomis-apuna niin sietäisin paremmin sitä jauhojen yms. heittelyä. Se on pojasta kuitenkin niin ihanaa saada osallistua kaikkeen. Joten pitempiä hermoja sotkujen suhteen olisi ihana saada. Kaikkea muuta jaksan hyvin, olen ihan ihmeissäni miten tyynesti otan raivarit vastaan. Tottakai jatkuva kenkkuilu ja vinkuminen turhauttaa mutta ei ärsytä. Sanoisin että olen erittäin hyvin sopeutunut tähän äitiyteen jo nyt. Toki uusia haasteita on edessä jos me vain saadaan toinen pienokainen meille.
-m-
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti