Paluu juurille

Jos jotain kaipaan entisestä kodistani toisella puolella suomea, oli sen luonnonläheisyys. Se oli todella lähellä luontopolkua joissa meni pitkä pätkä pitkospuita ja lintutornikin löytyi. Ai että. Ihan sama että jotkut pitkospuut olivat miten sattuu välillä kunhan vaan pääsi luonnon keskelle. Kun olin poikani kanssa käymässä ensimmäistä kertaa mun parhaan kaverin tykönä, halusin ehdottomasti luontopolulle vaeltamaan. Vesipullo ja kantoreppu apunani. Imetyskin sujui kun vaan sai pojan aseteltua. Jos muistan oikein, poika oli silloin noin kuukauden ikäinen. 

Täällä päin ei sitten ole luontopolkua kovinkaan lähellä. Joutuu menemään useamman kilometrin matkan että pääsee vaeltamaan keskellä korpea. Meillä oli tarkoitus mennä tänä juhannuksena kolmistaan käyskentelemään luontoon. Sää oli täällä aivan karmiva eilen ja tänä aamuna mies ilmoitti että hän on kipeä. Eli miesflunssa on vaihteeksi rantautunut meille. Joten ei menty sitten. 

Muutenkin viime yö oli aivan kamala. Poika sai jonkin asteen astmakohtauksen ja säikähdin sitä aika lailla. Aivoni kävivät aivan ylikierroksilla ja en saanut unta kuin vasta kolmen aikaan. Poitsu heräsi jo seitsemältä ja mä oikeasti itkin koska mua väsytti aivan järkyttävän paljon. Ensin annoin miehen nukkua, sitten menin itse päikyille. Niiden jälkeen lähdin pojan kanssa käyttämään koiraa. Sitten pistin jäbän rattaisiin ja lähdin käveleen että hän nukahtaisi päikyille. Kun poika nukahti ja olin hieman vuodattanut murheitani ystävälle puhelimessa, vein pojan sisälle ja otin mukaan eväsleivän ja vettä. Ilmoitin miehelle että käyn katsomassa luontopolun valmiiksi että voiko sinne mennä lapsen kanssa. Ja eikun pyörän selkään. 

Poljin n.6km kunnes pääsin toisen polun alkuun. Lukitsin pyörän ja otin eväskassin olalle. Pystyin tuntemaan pyöräilyn ansiosta erittyvän endorfiinin levittyvän ympäri kehoa ja hyvän olon valtaavan kropan. Oli niin hyvä olla! Riemu yksin olosta keskellä luontoa täytti pääni. Ei juma! Niin parasta. 

Eka näkymä <3

Pysähdyin isolle kivelle syömään eväsleivän. Nautin yksinäisyydestä ja lintujen laulusta. Sitten alkoi kuulumaan ihmisten ääniä hyvin paljon. Liian paljon. Illuusio omasta rauhasta rikkoutui. Mutta ei se mitään. Niin paljon mun lähes loppuun kulutetut akut latautuivat siinä noin puolessa tunnissa mitä sain olla yksin. 

Siirryin vielä toiselle reitille tsekkaamaan jos löytäisin näköalatornin. Harmikseni en ottanut kuvia siellä ollenkaan ja videon tänne saanti ei nyt oikein iltaprojektina houkuttele. 

Loppuvaiheessa paluumatkaa mies hätyytteli jo kotiin koska lapsi oli herännyt ja hysteerisesti halusi äidin paikalle. Syy ei oikein selvinnyt miksi isi ei kelvannut mutta semmosta se joskus on. Loppupäivä sujuikin paljon leppoisammassa mielentilassa vaikka ecdelleen mieltä vaivasi se että miksi yhtäkkiä pojan hengitys meni niin huonoksi mutta ei auta kuin toivoa ettei toistu. Tällä hetkellä odottelemme lähetettä astma- ja allergiapolille. Siellä sitten tutkitaan ja saadaan toivon mukaan joku selvyys tähän tilanteeseen. Alan olla aika epätoivoinen kun haluan vain tietää mikä tämän aiheuttaa. Plus on todella rankkaa katsoa vierestä kun lapsi taistelee hapen eteen. Onneksi meillä on Ventoline joka ainakin yöllä auttoi joten jos jotain mihin luottaa. Nyt mä painun iltapesuille ja nukkumaan. 

Toivottavasti muiden juhannus sujui paremmin ja saitte rentoutua!

-m-