Varoitus lukijalle, sisältää yllättävää tekstiä

En edes tiedä mistä aloittaa. Viimeinen teksti tuli hyvinkin erilaisista tunnelmista ja erilaisesta tilanteesta.

Viime torstaina tulimme, tai oikeastaan minä tulin siihen tulokseen että meidän, minun ja miehen, tulevaisuus ei ole yhteinen. Jonkin verran toki. Hän on edelleen poikani isä ja tärkeä ihminen minulle. Mietin asiaa monta päivää ennen sitä. Tai monta ja monta. Oikeasti olen voinut aika huonosti tässä parisuhteessa jo hyvin pitkään. Mutta heräsin siihen tilanteeseen reilu viikko sitten vasta. Tajusin mikä mulla on. Mikä vaivaa. Mikä ahdistaa ja mikä masentaa, stressaa. Nämä kaikki negatiiviset tunteet veivät multa niin paljon energiaa. Ne uuvuttivat mua. Ainoa mitä jaksoin tehdä oli pelata Solitaire peliä tabletilla. Hädin tuskin jaksoin hymyillä mun pojalle. Mun oli helppo olla kun sain viettää kaverin kanssa aikaa, auttaa kaikessa mutta kaikesta siitä mua syyllistettiin kotona tosi paljon. 

Olikohan se sitten keskiviikko-ilta ollut kun mies sanoi mulle että ihan kuin mie en tahtoisi olla hänen ja pojan kanssa ikinä ja keksimällä keksin itselleni tekemistä muualla. Se sai mut todella heräämään. Tajusin että mua ei ahdista mun poika. Mua ahdistaa mun mies. Ja lähes kaikki siihen liittyvä. Aika paha tilanne eikö? Mietin ensin että onko kyse mun omasta vääristyneestä mielentilasta ja juttelinkin torstaina yhden tutun psykiatrisen hoitajan kanssa että voiko kyse olla siitä. Häneltä sain ohjeita puhua miehen kanssa. Menin ensin salille ja mies selvästi mökötti siitä kun aikatauluni ei pitänyt. Olin kamalan ahdistunut ja sain itkukohtauksen pukkarissa enkä voinut mennä treenaamaan ennen kuin rauhotuin. Salin jälkeen ukot tuli mua vastaan. Yritin ensin tsempata että selvittäisiin kotiin asti ennen sitä suurta keskustelua. Mies vaistosi sen ja halusi että sanon heti mikä vaivaa.

Keskustelun piti mennä niin että keksisimme yhdessä miten parisuhteesta saisi taas toimivan. Se meni aikalailla päin vastoin. Miehen reaktio aiheeseen oli ensin se että turha yrittää mitään, kaikki menee kuitenkin vituiksi lopulta. Siinäpä se. Siinä samalla tein itse päätöksen että turhaan miekään yrittäisin yksin pelastaa kun on voimia just ja just tavalliseen arkeen. Sen jälkeen mua onkin sitten painostettu jäämään. Hän ymmärsi etten todellakaan jää pojan kanssa asumaan lähelle ja se nostatti hänessä vihaa. Olen kuulemma itsekäs kun vien lapselta isän. Siitä ei suinkaan ole kyse. Olen pohtinut tapaamistiheydet ja keinot valmiiksi. Olen onnekas kun omistan ihania ystäviä jotka mahdollistavat yöpymisen täällä sillä aikaa kun poika saa olla isällään. 

Tämän hetken tilanne on se että olen irtisanonut asunnon itseni ja poikani nimistä ja allekirjoittanut vuokrasopimuksen äitini omistamaan asuntoon. Jokainen riita minkä mies aloittaa vahvistaa tunnetta siitä että päätös on ollut 100% varmasti oikea. 

Tästä tullaankin blogin kohtaloon. Koska tässä kierrossa yritystä on kuitenkin ollut, on edelleen mahdollista että olen raskaana. Olen huomenna aamulla aikeissa tehdä yhden kaapissa lojuneen testin. En tiedä. Luulen aavistavani vastauksen ja samaan aikaan pelkään helvetisti että se on positiivinen. Se että kerrankin saan sen plussan ja sitten se ei olekaan niin ihana juttu. Olisi aika lailla mun tuuria. Oireilen aika vahvasti mutta toivon että kyse on stressistä. Pliis anna stressin aiheuttaa tämä kaikki. Pelottaa. Mutta jos se on plussa, pidän lapsen. Sanoi mies mitä tahansa. Minä en tosiaan voisi ikinä kuvitella keskeyttäväni raskautta vain sen takia että mua pelottaa että pärjäänkö. 

Jos testi on positiivinen, blogi jatkukoon. Jos ei, aika antaa tämänkin jäädä menneisyyteen. 

-m-